"Kuka voisi kellot seisauttaa ja ajan pysäyttää, kun maailma lainaa kaikkein kauneintaan..." lauleskelee Suurlähettiläät aina silloin tällöin radiotaajuuksilla. Mun päässä ne on laulellut nyt jo muutaman päivän. Ihan vaan siitä syystä, että en haluaisi että aika menee yhtään kovempaa.
Juuri nyt minulla ei olisi mitään sitä vastaan etten liikkuisi tästä yhtään mihinkään. Kohta jo kevään puolelle taittuva talvi ja lyhyeksi jäänyt syksy ovat olleet niin priimaa tavaraa, että välillä huomaan miettiväni voiko näin kivasti oikein mennäkään. Eilen koulusta kotiin tullessani salaa toivoin, että nyt alkava kevät voisi vaan jatkua ikuisesti parastaan tarjoten.
Sinällään jännää tässä on se, että jos oikein käy miettimään niin voisinhan minä odottaa kaiken näköistä. K:n kanssa yhteiseen kotiin muuttoa tai edes seuraavaa viikonloppua kun näen koko miekkosta. Tai sitä että haen Mörköläisen kotiin, sitä että olisi hiukan enemmän rahaa, lämmintä kesää, viimeistä tenttiä...
Mutta en edes odota. Totta kai olisi kivaa olla elämäni miesten kanssa aina ja koko ajan, mutta näin vanhaksi ja viisaaksi kasvettuani olen havainnut ajanhukaksi viikonlopusta viikonloppuun elämisen. Kyllä se viikonloppu tulee ilman päivien ja öiden laskemistakin. Olisihan se myös varmaan ihan jees saada viime kesästä odottaneet muuttolaatikot purettua omassa kodissa, mutta onhan sitä lainakodissakin tavaraa kerrakseen. Ja ennen kaikkea maailman luokan kämppikset. Ja serkut. Alkusyksystä olisin voinut valmistua mielelläni heti ja mahdollisimman pian, mutta nyt voisin elää Sodexon ruuilla ja kiltahuoneen liian vahvalla kahvilla vielä toiset viisi vuotta. Haalareitakin voisin pitää joka päivä nyt kun se vielä on mahdollista.
Tietääkseni ajalla ei kuitenkaan tähän päivään mennessä ole ollut tapana hidastua, joten koitan pistää taskuun ja visusti talteen jokaisen sekunnin, joka ohitseni kiiruhtaa.
Kuvat tuttuun tapaan weheartit.com ja oma
ihanaa <3
VastaaPoista