There they'd fallen asleep in T-shirts and underwear
on the freshly made bed, curled up
facing each other like parentheses.
Eilen ajeltiin I:n vanhempien kyydissä mukavan mökkiviikonlopun jälkeen Kuopiosta Ouluun, ja matkalla yksi hetki osoittautui mulle täysin erilaiseksi kuin muille matkakumppaneille. Hetki oli nimittäin se, kun David Nichollsin The Understudy kirjan viimeisen sivun viimeisen lauseen luettuani suljin kirjan ja pistin sen auton selkänojapussiin. Huokaisin hiljaa syvään ja tuntui, että olisi pitänyt puhua jollekin. Mutta muut matkalaiset katselivat maisemia ja olivat täysin tietämättömiä suuresta hetkestäni.
David Nichollsilla on uskomaton tapa kirjoittaa niin, että viimeisen sivun jälkeen tuntuu kuin olisi heitetty yhtäkkiä pois todella hyvien ystävien elämästä. Tosin se elämä oli varsin ihanaa niin kauan kuin sitä kesti. One Dayn jälkeen odotukset oli korkealla, mutta The Understudy oli kaukana pettymyksestä. Stephen C. McQueenin elämään elokuvamaisessa maailmassa oli jotenkin hämmentävän helppo samaistua, ja hitaasti lukijan sielua raapiva rakkaustarina piti otteessaan viimeiseen riviin asti.
Kirja ei sisällä elämäämullistavia pohdintoja tai tuo lukijalle sisältöä ajattelun syvimmillä tasoilla. Juuri siksi se olikin niin ihana. David Nicholls kirjoittaa arjesta ja elämän yksinkertaisuudesta kaikessa sen rutiininomaisuudessa ja yllätyksellisyydessä, pettymyksissä ja pienenpienissä onnen hetkissä.
Life seemed to be at its best,
its truest and most intense
when it most resembled life as simulated on screen:
full of jump cuts and slow motion,
snappy exit lines and gentle fades to black.
