Saako kirja itkettää?

Tänään on ollut hyvin hämmentävä päivä kahdesta syystä. 

1.) Kävin työkeikalla Sysmässä. Kyllä, Sysmässä. Ja vielä bussilla.

2.) Haikeudella odotettu päivä loistokkaan kirjan loppumisesta koitti. 

Kirja oli David Nichollsin One day. One day kertoo kahden ihmisen elämästä 20 vuoden ajan aina yhden tietyn päivän tapahtumista. Aluksi kirja oli mukaansatempaava, sitten hauska, ihana, liikuttava, epäreilu, raivostuttava ja loppujen lopuksi mielettömän koskettava. 

En kerro juonesta enempää koska isonsiskon on pakko lukea se, mutta erittäin suositeltava lukukokemus kaikessa ärsyttävyydessään. One day on mun mielestä kirja oikeasta elämästä ja sen kantavista voimista. Pienistä opetuksista ja ihmisten erilaisuudesta. Nuoruudesta, tyhmyydestä ja hetkeen tarttumisesta. Ja ennen kaikkea suuresta rakkaudesta. Ahh..! 

Oon tässä kuitenkin päivän aikana miettinyt että miten joku kirja voi jäädä tällä tavalla jopa ahdistavasti mieleen pyörimään. Keksin siihenkin kaksi syytä. Toinen on kirjan mielettömän taidokas kerrontatapa, jonka myötä kirjan Dex ja Em, Em ja Dex, tulevat pelottavan tutuiksi. Tiedättekö sillä tavalla että oikeesti välillä luulee että ne olis muka mun oikeita kavereita? Ja sitten kun vuodet vierii ja kirja loppuu, niitä ei enää olekaan. Toisekseen, tajusin tuossa illalla asiaa pohtiessani, että tämä kirjan Emma joltain ominaisuuksiltaan tuntui kovin tutulta. Tunnistin siitä aika paljon itseäni ja sen takia sitä rupesi ihan liian syvällisesti miettimään oman elämänsä valintoja ja ohi kiitäviä hetkiä. Ja sitten rupeskin ahistaa moinen syvällinen pohdinta.

Sen takia katoin sitten kevennykseksi Love and other drugs -leffan. Se oli kiva. Ja hymyilyttävä. Eikä tarvi liikaa miettiä mitään. Joskus miettiminen on kuitenkin aika yliarvostettua. 

Silti pitää vähän miettiä että "Ahh, miks ei mun elämä oo noin SUURTA?". Mutta onhan sekin aika suurta. Uusi koti kuitenkin. Ja siellä on SUURET ikkunat. Sekin riittää.

PS. One daysta on tulossa leffa, jossa myös (jännä yhteensattuma muuten) näyttelee Anne Hathaway. Tai no sinällään ei edes oo kovin jännä, koska ton pokkarin kansi näyttää olevan sama kun ton leffan juliste, joten siinä on myös Anne Hathaway. Alitajuisesti siis valitsin aivojani selvittämään juurikin saman tyttösen elokuvan. Fiksua. On muuten aika hauska huomata että aika tuon näkösiksi minäkin Emman ja Dexterin kuvittelin. Paitsi että Anne Hathawayn brittiaksentti is not cool laisinkaan. Menköön kuiteskin tämän kerran. Voinen siis antaa leffallekin mahdollisuuden. 

PPS. Ai niin. Kaikki mitä rakastin -blogin Eevalla oli aiiiika samanlaiset ajatukset muuten kirjasta. Jännä sekin.