Mistä on viimeiset työreissut tehty?

Melko painavana vaakakupissa mun töidenlopettamispäätöksessä oli työreissut. Eli ne päivät kun nukutaan hotelleissa tai mökeissä hyvällä tuurilla yksin, huonolla kaksin, ja ikävöidään kotiin. Huolehditaan että pärjääköhän se Elias nyt varmasti, syödään liikaa, juodaan liikaa ja jutustellaan ihmisten kanssa hiukan liian myöhään. Ne päivät kun on sellainen olo että kello saisi kiitää nopeemmin ja haluisi jo olla jossain muualla. Kotona. 

Viimeinen työreissupäivä on tällä erää jota kuinkin kaheksaa tuntia vaille pulkassa. 

Se oli tehty...

lempparityökengistä...

tajuttoman kauniista aamuista...

ei niin kovin vaihtelevista junamaisemista...

hiukan masentavista junaeväistä... (Miksi ihmeessä noi keksit on yksittäispakattuja. Ryhdisty VR! Heittäydy hulluksi ja tarjoa matkustajien sormien kliispaamia korvapuusteja.  )

niitten kaikkein tärkeimpien kuvien kattelusta ja ikävöinnistä...

Niistä on viimeiset työreissut tehty. 

Tervetuloa loma.

-pienisisko. 

Stay hungry. Stay foolish.

Melko tasan päivälleen vuosi sitten oli mun ensimmäinen työpäivä uudessa, ihka ensimmäisessä, vakituisessa työsuhteessa ja ekassa oikeassa työpaikassa. Kun samana päivänä mut vakuutettiin asuntosijoittamisen järkevyydestä, päätettiin pikkuisen haparoivin askelein K:n kanssa alkaa etsiä meiän omaa kotia. Kuukausi myöhemmin se löytyi ja yhtäkkiä mulla oli pienissä käsissäni vakituinen työsuhde ja melko iso asuntolaina ja oma remppaa vaille valmis koti.

Nyt, vuotta myöhemmin, elämä on ottanu vielä suurempia jättiharppauksia sivulle-, taakse- ja eteenpäin. Asuntolainanpuolikas lämmittää mieltä edelleen, mutta omasta kodistani maksan tätä nykyä siskon kanssa yhteistä vuokraa. Kivoja koteja silti molemmat. Myöskin elämäni tärkein työpaikka saa kesän jälkeen jäädä ja polvet täristen lähden katselemaan mitä muuta maailma voisikaan näyttää. Se jännittää aika kovasti. 

Eilisillan ja yön mustista ajatuksista ja murheiden laaksoista huolimatta, tänään mieli on kepeempi kuin ehkä koskaan. Semmonen olo, että hitto oon tehny hyviä juttuja elämässä. 

Vanhojen isojen ihmissuhteiden jälkeen pienensiskon elämään on tullut ihmisen mentävän aukon täyttävä kovin tärkeä tyyppi. Juurikin se elämäni ihminen. Heti siihen isonsiskon ja muiden tärkeiden viereen. Kuluneen kevään aikana oonkin ihan oikeesti joutunu myöntymään sille typerälle sanonnalle, että kun sulkee takanaan ovia niin vasta sitten voi avata uusia. 

Mutta kyllä tä mitä hittoa mä haluun tehdä isona -ihmettely silti pelottaa. Varsinkin kun taskussa tosiaan lämmittää melkonen asuntolainanpuolikas. Se hiukan rajoittaa tekemästä jotain ihan edesvastuuttomuuksia. 

Steve Jobs, rauha vaan hänen muistolleen, piti joskus männä vuonna melkosen puheen Stanfordin valmistujaisissa. Täytyy myöntää että muutama kyynel vierähti poskelle ku näin irtisanoutumisen jälkeisen päivän aamuna sitä kuuntelin matkalla töihin. Vaikka pelottaa ja hirvittää niin joskus kipeetkin ratkasut vaan silti tuntuu oikeilta. 

(Sitaatit on lainauksia Steve Jobsin puheesta Stanfordin yliopiston vuoden 2005 valmistujaisissa)

-pienisisko. 

Kun kissa on poissa...

... niin pienisisko naaaatiskelee.

Oon työreissulla jälleen kerran (onneks nä loppuu n. 7 tunnin päästä ees hetkeks!) ja vaikka kotoota poissaolossa ei oo mitään kivaa ni edes jotain iloa voi koittaa repiä siitä että saa levitellä vaatteita ympäriinsä. Oonkin vähän mietiskelly et miks hotelleissa on vaatekaapit. Ei kai kukaan oikeesti pura tavaroitaan niihin?? Kun ne voi ripotella lattiallekin. Tai miks säilyttää takkia henkarissa kun se voi lojua kaapin pohjalla ihan hyvin mytyssäkin.

Tervetuloa takaisin

Kiva nähdä taas. Ison ja pienen siskon elämässä on tapahtunut niin isoja kuin hiukan loivempiakin mutkia ja u-käännöksiä, että blogi on ollut talvitauolla.

Kalliossa tiet on lumettomat, kadunmiehet kömpineet koloistaan Hesarille ja koirapuistossa tarkenee seistä ilman pipoa. On siis vihdoin kevät ja tuntuu varsin kivalta palata tännekin.

Isosiskoa ei tarvi enää moikata ihan pelkästään virtuaalisesti koska meidän elämien tukikohdat on seinän takana toisistaan. Vieläpä ihan ohuen pahviseinän. Eli meistä on tullut kämppiksiä! Täällä kirjoitetaan siis jatkossa meidän yhteisestä elosta Kallion kupeessa Helsingissä ja kivoista ja melko kivoista paikoista joihin elämä meitä keinuttelee.

Tervetuloa takaisin isosisko.



PS. Tiedän että on internetpoliisien mielestä tosi väärin kopioida toisen kuvia ilman lupaa. Anteeksianteeksianteeksi. Mutta Joeri de Schutter vaan on parempi kun minä. Ja halusin jakaa nämä kauneudet.

-pienisisko.

Elämän musiikkia

Viime aikoina kirjoittaminen on ollut vähäistä. Lähinnä siksi, ettei ole tapahtunut juuri mitään mainitsemisen arvoista. Nyt on tapahtunut. Sellaista, mistä ajattelin ensin pysyä visusti hiljaa, mutta myöhemmin totesin, että se olisi hölmöä. Koska se on vaan elämää sekin.

Tähän astisen elämän tärkein parisuhde saatettiin päätökseen. Melko lailla sulassa sovussa ja ilman suurta draamaa. Mutta kuitenkin.

Elän elämääni pitkälti musiikin kautta, ja erityisesti nyt oon huomannut miten valtava merkitys musiikilla on mielialaan, ajatteluun ja koko fiilikseen. Eron jälkeen olis kai oikeutettua vetää verhot kiinni ja vollottaa pimeässä kuunnellen all-by-myselffiä tai jotain muuta yhtä itsetuhoista. Monet varmasti tekee näinkin. Itse en siihen halua suostua. Toisaalta myös joku Beyoncen ”Single Ladies” olis ehkä tähän hetkeen vähän too much.

Oon ajautunut kuuntelemaan musiikkia, joka tekee itselle vähän haikean olon, mutta josta löytyy myös sellainen toivon pilkahdus. Anna Puun Kaunis Päivä, Lauluyhtye Viiden Maaliskuun musiikkia ja Haloo Helsingin Viimeinen Maalissa osuu aika hyvin yksiin oman elämäntilanteen kanssa. Ja SMG:n Kaunis Marjaana on samaan aikaan ajatuksia herättävä ja hymyilyttävä. Onhan noita muitakin. Oikeestaan lähes kappaleesta ku kappaleesta pystyy löytämään juuri sen sanoman minkä haluaa kuulla. Ja se musiikissa onkin aika hianoa!

Sitten ihan yhtäkkiä, pieninä hetkinä elämä tuntuu hymyilevän ja olevan täynnä mahdollisuuksia. Joista mihinkään ei tarvitse kuitenkaan tarttua heti. Jos ei just nyt huvita. Silloin kun tulevaisuus on tuntematon ja mennyt on pyyhkäisty pois, on vähän niin kuin pakotettu elämään tässä hetkessä. Ja mukavalla musiikilla se hetki on yleensä hyvä.

- ~ - ~ - ~ - ~ -

Pakko vielä lisätä pienellesiskolle tämä Jipun Kaksi kauneinta. Vaikka onkin vähän surumielinen. Mutta mulla on maailman paras pienisisko. Ja se on maailman tärkein.

Kuvat weheartit ja touchpuppet

Silkkaa tuhlausta

Mulla ei oo tapana kauheesti huudella mihinkään työhöni liittyvästä. Mutta joskus tuntee olevansa etuoikeutettu työskentelemään näin fiksujen ihmisten kanssa. 

"Elämänenergia toimii täysillä tässä ja nyt. Harharetket huomiseen vievät polttoainetta jonnekin avaruuden mustiin aukkoihin. Silkkaa tuhlausta." Täällä.

Ja koska tunnistan itessäni ihan hirmuisen paljon tätä huolehtimisen mestari, olen vähän huolissani. Siitä että pitäisi huolehtia vähemmän - ja hassutella enemmän.

"Worry is Like a Rocking Chair – Joel OsteenYou might be rocking away, and it might feel like you’re getting somewhere; but in the end, you are exactly where you started."  Täällä. Kuva samasta paikasta. 

-PS:

Mökötetään vähemmän ja lauletaan enemmän

Aijjai ku loistavaa. Kuulin tän tänään metroasemalla spotifyssa maanantai-soittolistalta ja oon koittanu ettii että mikähän se oikeen oli. Ku en sillon heti muistanu kattoa. Ja saatanpa hyvinki olla nähny nää livenäkin. Ehkä. Flowssa kesällä. Tai ainaki joku ihan samanlainen se oli.

Mutta kuunnelkaas. Ja ton alun yli sitte! Koska ku se rallatus lähtee kuulkaa pärähtämään korviin kylmällä ja mutruhuulia täynnä olevalla metroasemalla ni eihän siinä voi ku hymyillä. Leveästi.

Ku lähin rautatieaseman metron liukuportaita ylös niin viereisillä liukuportailla joku typykkä teki vielä jotain hymyilyäkin reteempää kuunnellessaan musiikkia.

Se laulo. Joo'o! Okei, se saatto olla hieman kehitysvammainen, mutta se oli hienoa se! Miettikää nyt miten hienoa ku ihmiset lauleskelis sitä musiikkia mitä ne kuuntelee. Mä kuuntelin kyllä siinä kohtaa Black eyed peasin Boom boom powta. Sen laulaminen oiskin ollu vielä reteempää! Noh, next time baybe.

-Piän sisko.

Uusi vuosi, uudet kujeet

Ajattelin opetella nörtiksi K:n jalanjäljissä. Tästä se lähtee...

-pienisisko.

Warm up and become a ballerina

Eksyin tänään balettitunnille. Aktiivisen (jos se nyt koskaan sellaista olikaan) balettiharrastuksen päättymisestä on reilu kymmenen vuotta, joten pienenä shokkinahan tuo tuli. Eksyminen tapahtui siis aivan vahingossa, koska luulin meneväni balletoneen, mutta ajatus kevyestä joogamaisesta jumpasta muuttuikin ihan oikeaksi balettitunniksi. Ei ne muut tytöt siellä nyt ihan mitään prima ballerinoja onneksi ollut, mutta oli niillä tossut, trikoot ja nutturat, osalla oikein balettipuvutkin.

Nuoruuden balettiharrastuksen verestelyn lisäksi opin tänään kantapään kautta, miksi ennen mitä tahansa liikuntasuoritusta pitäisi lämmitellä. Menin tunnille täysin kylmiltään (moka!), ja jo ensimmäisten tendujen ja rondejen jälkeen alkoi pohkeitten krampit ja jalkaterien suonenvedot. Ei hyvä. Tunnin jälkeen oli vaikeuksia kävellä kotiin ja huomenna voi tehdä vielä kipeämpää.

Balettiharrastuksen uudelleenaloittamisen takkuilemisesta syytän siis täysin kylmiä lihaksiani. Jos vielä ensi viikolla uskaltaudun samaan paikkaan, olen varmasti todella lämmin, vetreä ja hyvä. Muistakaa siis lämmitellä.

It's the most wonderful time of the year

Jos vuodesta pitäisi valita joku yksittäinen juhla suosikiksi, peittoaisi joulu ja sitä edeltävä joulunaika kaikki muut juhlat ja tapahtumat aivan mennen tullen! Rakastan (kyllä, tässä voin käyttää näinkin voimakasta sanaa) joulua, sen tuoksuja värejä, ääniä ja koko tunnelmaa.

Tänä vuonna joulun aika on kuitenkin ollut kovin erilainen edeltäviin vuosiin verrattuna. Marraskuussa aloitetut rauhalliset jouluaskartelut vaihtuivat kertaheitolla uuden työn opetteluun ja kiireisiin työpäiviin. Normaalisti olisin ehkä enemmän jaksanut tuoda joulua kotiinkin - varsinkin kun uusi sellainen on juuri hiljattain saatu ihan kodin tuntuiseksi. Kuitenkaan työpäivien jälkeen ei vain ole yksinkertaisesti jaksanut; fyysinen ja henkinen uupumus uuden opettelusta on vienyt voimat ja jouluaskareet ovat jääneet sinne marraskuulle. Nämä kuvat eivät siis ole meidän kotoa, vaikka hiukan niin toivoisinkin. Ehkä sitten ensi vuonna.

Tänä vuonna saan kuitenkin ensimmäistä kertaa kokea millaista on todella nauttia joulun tuomasta henkireiästä työtä tekevän arjen keskellä. Huomenna töistä lähtiessä voinkin ehkä todella tuntea ansainneensa joulun...jos nyt niin voi sanoa. Ainakin uskon että osaan nauttia siitä vielä aikaisempaakin enemmän. Koristeiden,  lahjojen ja suklaan lisäksi aion nimittäin nauttia siitä paljon puhutusta joulun rauhasta. Siitä ettei ole pakko herätä aikaisin tai mennä mihinkään jos ei halua. Voi vain hengähtää hetkisen mukavien ihmisten seurassa. Ja syödä rauhassa suklaata oikein nautiskellen. Erittäin rauhallista ja rentouttavaa joulua kaikille!

En minä millään pahalla...

Esimerkiksi Hesyn sivuilla kerrotaan, että koira ei osaa hävetä. Se mikä usein tulkitaan koiran häpeäksi, onkin oikeastaan koiran pelkoa omistajansa reaktiota kohtaan. 

Näinhän se varmaan onkin, vaikka en ihan ymmärräkkään miten tuo eroaa ihmisen häpestä. Jos minä vaikka olen syönyt viimeiset pantterikarkit K:lta salaa häpeän kyllä tekosiani. Myöskin pelkäisin, koska en ole ihan varma huutaako K minulle lujaa vai onko hän vain onnellinen puolestani kun edes toinen meistä on saanut pantterikarkkeja. 

Hyvin oli kelvannut mutusteltaviksi

Normaalisti Elias jonkun ajan päästä tulee ovelle vastaan, mutta nyt ei kyllä oikein uskaltanut. 

Oli miten oli, Elias oli tänään aika nöyrää poikaa kun oli vedellyt nassuun kaksi kappaletta juomapulloja. Ja en kyllä mielestäni kovin pahasti oo sitä kohdellut tuommosten tihutöiden jälkeen. Ihan vaan napakka EI on kelvannut. Minusta Elias on siis vaan astetta kehittyneempi koiraksi ja häpesi tekosiaan ihan oikean ihmisen tavoin. Tai sitten se vaan pelkäsi että heitän sen seinään. En kuitenkaan ihan siihen usko...

Onneksi Elias ei ole kovin pitkävihaista sorttia ja uni maittoikin ihan kivasti heti minuutin päästä. 

94-vuotiaan Suomen juhlavastaanotto

Täällä katsellaan kovasti kättelyitä ja juhlistetaan vanhenevaa Suomen maata. Karjalanpaisti tuoksuu uunissa ja isosiskokin on kotiutunut Helsinkiin niin mikäs se tässä on ollessa. Oli muuten aivan mahtava tuo Peter "angry bird" Vesterbackan vaimon leninki.

Päivä pienensiskon matkassa

Elias on normaalisti aika touhukas pieni koira, mutta aamuisin se keskittyy olennaiseen. Pentuna se vielä jaksoi herättää muun väen ja kun kaikki oli ylhäällä Elias valtasi sängyn köllöttelyynsä. Nyt se tykkää ihan vaan köllötellä siihen asti että tuulihousut kahisee ja se pääsee ulkoilemaan. Niin tapahtui myös eilen.

                          

Ilta oli mennyt aika pitkäksi kavereiden kanssa Vantaan yössä, eli oli melkoisen hämmentävää herätä auringonpaisteeseen. Niin kuitenkin kävi. Kymmenen maissa vetästiin maitokahvit ja ruisleivät aamupalaksi ja suunnattiin äkkiä ulkoilmaan. Ettei vain katala aurinko ehtisi hävitä. 

                           

                          

                          

                          

Suunnaksi otettiin normilenkistä poiketen kaivopuisto, mutta päätettiin pysähtyä ensin Eiran valtavaan koirapuistoon. Eirassa on aika paljon kaikkea hienoa, mutta tuo koirapuisto on kyllä yksi hienoimmista jutuista. Vähän eri kuin meiän Torkkelinmäen pienen pieni puisto. 

                            

                           

Joulukuun kolmantena harvemmin on terassikelejä nähty, mutta nyt nähtiin. Siksipä yksi itsensä melkein uuvuksiin juossut koira ja kaksi muuten vaan janoista ihmistä oli kovin onnessaan löytäessään Cafe Caruselin terassin ja vuoden viimeiset terassijätskit.

                             

Ruuaksi oli taas vaihteeksi wokkia. Se on aika hyvä vaihtoehto näin ennen joulua keventäville. Lihat suikaleiksi ja kasvit palasiksi ja pannuun. Perään pussillinen jotain maustesoosia ja sitten vaan syämään.

                             

                                     

                             

Ilta näytti aika samalta kuin aamukin kun hyperaktiivinen koira oli onnistuttu väsyttämään. Ennen nukkumaanmenoa katteltiin vielä Kings speech ja syötiin ihan liikaa irtokarkkeja (kuvassa ei tosin King´s speech vaan avaraluonto ja Eliaksesta kovin ihmeellinen lintu). Se oli semmoinen päivä se. Ja kiva olikin.

 

                              

The Understudy

There they'd fallen asleep in T-shirts and underwear

on the freshly made bed, curled up

facing each other like parentheses.

Eilen ajeltiin I:n vanhempien kyydissä mukavan mökkiviikonlopun jälkeen Kuopiosta Ouluun, ja matkalla yksi hetki osoittautui mulle täysin erilaiseksi kuin muille matkakumppaneille. Hetki oli nimittäin se, kun David Nichollsin The Understudy kirjan viimeisen sivun viimeisen lauseen luettuani suljin kirjan ja pistin sen auton selkänojapussiin. Huokaisin hiljaa syvään ja tuntui, että olisi pitänyt puhua jollekin. Mutta muut matkalaiset katselivat maisemia ja olivat täysin tietämättömiä suuresta hetkestäni.

David Nichollsilla on uskomaton tapa kirjoittaa niin, että viimeisen sivun jälkeen tuntuu kuin olisi heitetty yhtäkkiä pois todella hyvien ystävien elämästä. Tosin se elämä oli varsin ihanaa niin kauan kuin sitä kesti. One Dayn jälkeen odotukset oli korkealla, mutta The Understudy oli kaukana pettymyksestä. Stephen C. McQueenin elämään elokuvamaisessa maailmassa oli jotenkin hämmentävän helppo samaistua, ja hitaasti lukijan sielua raapiva rakkaustarina piti otteessaan viimeiseen riviin asti.

Kirja ei sisällä elämäämullistavia pohdintoja tai tuo lukijalle sisältöä ajattelun syvimmillä tasoilla. Juuri siksi se olikin niin ihana. David Nicholls kirjoittaa arjesta ja elämän yksinkertaisuudesta kaikessa sen rutiininomaisuudessa ja yllätyksellisyydessä, pettymyksissä ja pienenpienissä onnen hetkissä.

Life seemed to be at its best,

its truest and most intense

when it most resembled life as simulated on screen:

full of jump cuts and slow motion,

snappy exit lines and gentle fades to black.

Palaan pian.

Olen maailmalla, mutta kohta saanen hommani valmiiksi ja matkaan kohti omaa sänkyä ja kotia. Kotiväkeäkin on jo vähän ikävä. Mutta tuliaisina mulla on melkeinpä painoa vaille valmis diplomityö. Sitten on aika sanoa hyvästit opiskelijaelämälle ja hypätä aikuisen saappaisiin. Jaiks. 

Onnelliseksi minut tekee silti ainakin ylläolevat asiat. 

T. pienisisko, joka on kohta jo aikuinen. 

Oikeaa elämää

Kävin tänään Suomalaisessa kirjakaupassa työjuttujen perässä ja tajusin että tänään haluan lukea kirjaa. Ahistaa tämmönen ikuinen tietokoneen käyttö. Tuntuu ettei tässä elämässä tuu nykyään muuta tehtyä kun istuttua tietokoneen ääressä. Töissä kaiket päivät ja illat kaiken maailman juttuja lueskellen. 

Ihan oikeesti todella rasittavaa. Varsinkin kun tä tietokone on ihan juntturassa. Tuntuu että mieli on ihan yhtä jumissa kun tä jumittava konekin. Kulkee vähän niinku hidastetussa elokuvassa. R-a-s-i-t-t-a-v-a-a. Ei mulla  sinällään oo mitään tietokoneita tai nettiä vastaan, mutta joskus vaan tulee raja vastaan tämmösen virtuaalisuuden kanssa. Tässä yks päivä huusin K:lle että nyt jumankauta laitetaan nä koneet kiinni ja tehään jotain oikeeta, jotain millä on jotain väliä. Keitettiin sitten kahvit ja syötiin pullaa keittiön pöydän ääressä. K oikein napitti kauluspaidan ylänappia myöten kun oli niin perinteinen tilanne. 

Ja se on musta sata kertaa oikeempaa elämää kun päätön netissä leijuminen. On sillekin tietysti aikansa ja paikkansa, mutta se paikka on jossain muualla kun mun elämässä 12 tuntia päivässä. Eikä me nyt ihan jatkuvasti ollakaan koneella niin paljoa, mutta ihan tosi paljon kuitenkin. K kun nyt sattuu olemaan tommonen nörtti. Anteeksi, datailija. 

Nyt siis laitan linssikeiton liedelle, sytytän kynttilät ja luen kirjaa. Sitä ennen rapsuttelen vähän mun lempikoiraa. Sillä on hieman rankkaa kun se ei saa enää hyppiä sänkyyn köllimään. Tänään oon siis komentanu sen alas tempur-tyynyltä köllimästä noin 12 kertaa. Raukkaparka.