Meillä on makuuhuoneessa yksi iso seinä joka on niin kivikovaa kiveä, ettei siihen saa mitään taulukoukkuja kiinni ja seinä on ollut kovin tyhjä ja valkoinen.
Päätinkin hyödyntää kahta muuta seinää ja pingottaa niitten väliin narut, joihin saa kivasti pyykkipojilla kuvia mun ja I:n yhteisiltä reissuilta. Kuvat on printattu omalla tulostimella, joten tämä oli myös mukavan vaivaton taideprojekti.
Joo, seuraa remppa-asiaa. Uuden kodin keittiön kulmakaappi ei saakaan purkutuomiota K:n ja mun tyyliniekkaserkkujen vaatimuksesta, joten keittiöstä tuleepi tämmönen. Jos (ja kun) saadaan vaan lupa moiseen. Ja vasemmassa reunassa tulee olemaan kolo sen takia, että siellä menee vesiputket. Oikeassa reunassa siis vanha kulmakomero.
Jännää tuossa on se, että a.) meille tulee oikea saareke (JESSS!) ja b.) jääkaapit on saarekkeessa. Joo'o. Ne on semmosen Ikean matalat. Tai siis jääkaappi ja pakastin ovat.
Ja oikeasti seinällä ei oo tuommosta tapettia, vaan Saaran loistokkaasta ehdotuksesta todennäköisesti jotain tän tyyppistä maitolasia. Jos se ei ihan miljoonia maksa.
Nyt odotellaan siis vaan isännöitsijän lupaa muutostöille.
Tänään on ollut hyvin hämmentävä päivä kahdesta syystä.
1.) Kävin työkeikalla Sysmässä. Kyllä, Sysmässä. Ja vielä bussilla.
2.) Haikeudella odotettu päivä loistokkaan kirjan loppumisesta koitti.
Kirja oli David Nichollsin One day. One day kertoo kahden ihmisen elämästä 20 vuoden ajan aina yhden tietyn päivän tapahtumista. Aluksi kirja oli mukaansatempaava, sitten hauska, ihana, liikuttava, epäreilu, raivostuttava ja loppujen lopuksi mielettömän koskettava.
En kerro juonesta enempää koska isonsiskon on pakko lukea se, mutta erittäin suositeltava lukukokemus kaikessa ärsyttävyydessään. One day on mun mielestä kirja oikeasta elämästä ja sen kantavista voimista. Pienistä opetuksista ja ihmisten erilaisuudesta. Nuoruudesta, tyhmyydestä ja hetkeen tarttumisesta. Ja ennen kaikkea suuresta rakkaudesta. Ahh..!
Oon tässä kuitenkin päivän aikana miettinyt että miten joku kirja voi jäädä tällä tavalla jopa ahdistavasti mieleen pyörimään. Keksin siihenkin kaksi syytä. Toinen on kirjan mielettömän taidokas kerrontatapa, jonka myötä kirjan Dex ja Em, Em ja Dex, tulevat pelottavan tutuiksi. Tiedättekö sillä tavalla että oikeesti välillä luulee että ne olis muka mun oikeita kavereita? Ja sitten kun vuodet vierii ja kirja loppuu, niitä ei enää olekaan. Toisekseen, tajusin tuossa illalla asiaa pohtiessani, että tämä kirjan Emma joltain ominaisuuksiltaan tuntui kovin tutulta. Tunnistin siitä aika paljon itseäni ja sen takia sitä rupesi ihan liian syvällisesti miettimään oman elämänsä valintoja ja ohi kiitäviä hetkiä. Ja sitten rupeskin ahistaa moinen syvällinen pohdinta.
Sen takia katoin sitten kevennykseksi Love and other drugs -leffan. Se oli kiva. Ja hymyilyttävä. Eikä tarvi liikaa miettiä mitään. Joskus miettiminen on kuitenkin aika yliarvostettua.
Silti pitää vähän miettiä että "Ahh, miks ei mun elämä oo noin SUURTA?". Mutta onhan sekin aika suurta. Uusi koti kuitenkin. Ja siellä on SUURET ikkunat. Sekin riittää.
PS. One daysta on tulossa leffa, jossa myös (jännä yhteensattuma muuten) näyttelee Anne Hathaway. Tai no sinällään ei edes oo kovin jännä, koska ton pokkarin kansi näyttää olevan sama kun ton leffan juliste, joten siinä on myös Anne Hathaway. Alitajuisesti siis valitsin aivojani selvittämään juurikin saman tyttösen elokuvan. Fiksua. On muuten aika hauska huomata että aika tuon näkösiksi minäkin Emman ja Dexterin kuvittelin. Paitsi että Anne Hathawayn brittiaksentti is not cool laisinkaan. Menköön kuiteskin tämän kerran. Voinen siis antaa leffallekin mahdollisuuden.
PPS. Ai niin. Kaikki mitä rakastin -blogin Eevalla oli aiiiika samanlaiset ajatukset muuten kirjasta. Jännä sekin.
Tässä hiukan kuvamateriaalia eilisistä tupareista - tai lähinnä tarjoiluista. Syömiset oli oikein herkullisia ja maistui maittaville aurinkoisessa kesäillassa.
Reilut kaks viikkoa tuli oltua reissussa ja aivan ihanalta tuntuu vihdoin olla kotona. Se on yksi hyvä syy esitellä pieniä paloja omasta kodista muillekin. Toinen syy on se, että pienisiskokin on viime aikoina uuden asunnon innottamana höpöttäny vaan kotijutuista. Ja kolmanneks, me pidetään lauantaina tuparit, joten jos kodin voi esitellä kavereille, voi sitä varmasti näyttää täälläkin.
Otsikko sinällään ei liity tähän mitenkään. Haluisin vaan kovasti sen nimisen kirjan.
Mahtavalla serkullani oli täällä ihana juhannusruno Muumien sanoin. ja siitä tuli niin kiva mieli, että piti itsekin hiukan tutkailla mitä kaikkea kivaa ne pulleropallerot onkaan sanonut. Koska en vaan voi olla hehkuttamatta meiän omaa kotia, löysin seuraavanlaisen Nipsun värssyn:
Jännityksestä väristen Nipsu katsoi luolaan. Se oli suuri, juuri sellainen kuin sen piti ollakin. Kallioseinät kohosivat tasaisina ja hienoina ylös siniseen taivasikkunaan saakka, ja hiekka lattialla oli yhtä tasaista ja valkoista kuin meren pohjassa. Hän kaivoi tassunsa hiekkaan ja huokaisi. Täällä minä asun koko elämäni, hän ajatteli. Minä teen pieniä hyllyjä ja kaivan itselleni hiekkaan makuupaikan, ja iltaisin minulla palaa täällä kynttilä.
Mukavasti oon kotiutunut Tukholmasta ja näemmä pienelläsiskolla on mun reissun aikana tapahtunu aikamoisia elämänmullistavia muutoksia. Ihania sellaisia!
Samaan aikaan minä kuitenkin rakastuin Tukholmaan ja varmaan muuttaisin sinne jos puhuisin paremmin ruotsia (ja jos I siitä yhtään innostuis...)
Oon niin väsyny etten jaksa kirjotella mitään kattavia kaupunkikuvauksia, joten tässä vaan muutamia kuvia reissusta.
Meillä on nyt ihan oma koti. Viikon päästä mennään allekirjottamaan liput ja laput ja ensi viikon perjantaina pitäisi saada avaimet.
Nyt on niin naatti olo pitkän ja jännän päivän jälkeen, että lyhyestä virsi kaunis. Tämmösen ihanan kuvan löysin netistä meidän talosta ja K:n kanssa mietittiin josko näitä kävisi jostain arkistoista kaivamassa lisää. Voisi vaikka tauluiksi laittaa. Mutta katsellaan. Kunhan nyt saataisiin edes avaimet.
